Viikot sujahtaa ohi huippunopeasti. Liian nopeasti, ainakin jos opiskelua ajattelee. Tuntuu että aika loppuu kesken (olisi muutakin tekemistä...). Päällimmäisenä pitäisi tietty olla mielessä opiskelu, mutta jotenkin se ei nyt jaksa tällä hetkellä tuntua elämää suuremmalta asialta. Onhan se tärkeää joo ja sitä varten (ai mitä varten?) täällä ollaan, mutta nyt ennen lukukauden loppua on havahtunut siihen mikä oikeasti vaihdossa on parasta. Nimittäin ihmiset, joihin täällä tutustuu.
Mikään ei ole ikuista, tiedetään, mutta viime päivinä opiskelua on siivittänyt varsin haikeat tunnelmat. Moni hyvä kaveri lähtee tämän lukukauden jälkeen pois, eikä koskaan voi olla varma näkeekö näitä loistotyyppejä enää. Tokihan siinä on loistosyy matkustella, mutta silti - kukapa ei haluaisi pitää loistotyyppejä mahdollisimman lähellä? Yksi parhaimmista kavereistani täällä lentää ensi viikolla takaisin Brasiliaan. Kenen kanssa voin nyt soitella kitaraa täällä? No, itsekseni tietty. Tylsää. Piakkoin myös kaksi muuta hyvää kaveria (jotka kuuluvat niihin harvoihin raskaan musiikin ystäviin, joihin olen täällä tutustunut) matkaavat kotiin - toinen Meksikoon, toinen Venäjälle. Uusi lukukausi tuo tietty mukanaan uusia loistotyyppejä, mutta eihän se ole sama asia. Täytyy nauttia näistä viimeisistä päivistä ihanien ihmisten seurassa - lauantaina on brasilialaisen ystäväni läksiäispippalot, joihin lupasin leipoa korvapuusteja=)
 |
| Kitarasankarit |
Pakko näin heti ensi alkuun täräyttää, että tämä vuosi olis voinu alkaa paljon huonomminkin. Italian reissu oli nimittäin varsin onnistunut. Perjantaina lähdin aamusta puoli kuuden kieppeillä junalle ja aloitin matkaamisen kohti Etelä-Tirolia. Komeiden vuorien keskellä matka sujui varsin mukavasti, Suomi kun on semmoinen plätty että moinen maisemanvaihdos siivitti mukavasti junamatkaa. Bozenissa vaihdoin junaa ja suuntasin Aueriin, joka on pieni ja varsin idyllinen kaupunki vuorten kupeessa. Tosin päässäni aloin maalailla kaikenlaisia uhkakuvia kun pääsin perille - lunta ei ollut missään, vuorten huipuilla vähän jotain valkoista rähmää. Ajattelin jo että joutuvat pian perumaan koko Tour de Skin viimeisen etapin...
Hotelli jossa yövyin oli erittäin viihtyisä ja henkilökunta uskomattoman ystävällistä ja avuliasta. Parina iltana söin myös illallisen hotellissa, ja täytyy kyllä kehua emännän kokkaustaitoja. Ja mikä tuntuu edelleenkin jotenkin hassulta, niin Etelä-Tirolissahan pärjää vallan hyvin saksalla - kaikki vanhat mummelitkin osasivat sujuvaa saksaa italian lisäksi. Vain muutaman kerran joudui turvautumaan englantiin. Perjantaina kävin iltapäivästä vielä kiertelemässä Bozenissa, joka osoittautui myös käymisen arvoiseksi italialaiskaupungiksi.
Lauantai-aamuna suuntasinkin sitten bussilla kohti Cavalesea. Jo pelkkä bussimatka oli huikea, kun bussi kiemurteli vuoren rinnettä ylemmäs. Ja ylemmäs. Sanoinko jo että ylemmäs? Ja kuin taikaiskusta myös sääolot vaihtuivat lumisemmiksi - alhaalla vallinnut vesisade vaihtui parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen räntäsateeksi. Eikä lumesta ollut lainkaan pulaa Cavalesessa. Hiihtobussilla suuntasin sitten Lago di Teseron hiihtostadionille ja siellä vesi-&räntäsadetta uhmaten heiluttelin Suomen lippua. Kisapäivän jälkeen kipittelin bussipysäkille, koska bussikuskin mukaan viimeinen hiihtobussi Cavaleseen menee hieman ennen puolta kuutta. Siellä sitten seisoskelin sateenvarjoni kanssa ja odotin. Ja odotin. Sitten odotin vähän lisää (niin, Italiassahan ei ole saksalaisesta täsmällisyydestä pienintäkään aavistusta). Seurakseni pölähti jossain vaiheessa joukko norjalaisia, joiden kanssa sitten siinä jutustelin. Bussikin saapui lopulta, mutta sepäs ei mennytkään Cavaleseen vaan jäi Teseroon. Siinä vaiheessa meinasi tulla kyllä äitiä ikävä - nimittäin viimeinen bussini Aueriin lähti seitsemän maissa. Onneksi kuuden maissa Teserosta lähti kuitenkin"normaali" bussi Cavaleseen ja pääsin kuin pääsinkin vielä Aueriin saman vuorokauden sisällä. Vaatteet nimittäin kaipasivat kipeästi kuivattamista. Hotellihuoneen päällystinkin märillä vaatteilla ja suruttelin hiustenkuivaajalla hyvän tovin, jotta kamppeet kerkeäisivät varmasti kuivaa seuraavan päivän seikkailuja varten.
Sunnuntaina oli vuorossa loppunousu - siispä suuntasin itsekin kohti Alpe Cermisin huippua. Tosin semmoisella hienolla hissillä :D Ja kuinka ollakaan, keli oli edelleen varsin kostea. Mutta se ei haitannut, meininki pysyi hyvänä koko ajan. Herätin mm. etelä-tirolilaisista koostuneessa äijäporukassa ihmetystä - suomalainen tyttö on reissannut yksin italiaan katsomaan Tour de Skitä ja puhuu kaiken kukkuraksi vielä saksaa. Mutta miksei? Suomalaismenestystä ei palkintokorkokesijojen muodossa tullut, mutta kaikki jaksoivat kumminkin kavuta rinteen ylös. Pakko vielä mainita, että vaikken edes käynyt jyrkimmässä kohdassa, niin kyllä ihan riittävän jyrkkä nousu se on. Ja ehdottomasti haluan käydä vielä joskus uudestaan Alpe Cermisin huipulla katsomassa Tour de Skitä - nälkä kasvaa syödessä =)
Lopultakin sain aikaiseksi järjestää aikaa blogin päivittämiseen. Suomessa ei todellakaan viikon pituisella lyhyellä visiitillä ollut aikaa netissä roikkumiseen, ja paluun jälkeen Regensburgissakin nämä muutamat päivät on menneet hujauksessa ohi. Niin ja hupsista vaan, vuosikin tuossa kerkesi vaihtua.
Ei muuta kuin onnea ja menestystä alkaneelle uudelle vuodelle!=)
Regensburgissa kerkesin olla melkein neljä kuukautta ennen kuin lensin kotosuomeen jouluksi. Kööpenhaminassa odottelin jatkolentoa Suomeen Ruotsissa opiskelevan suomalaistytön kanssa. Ja hyvä olikin ettei tarvinnut yksin odotella (Mp3-soitinkin päätti nimittäin kenkkuilla juuri tuona päivänä), sillä lento oli lähes neljä tuntia myöhässä. Eniten kävi sääliksi kaverini, jonka piti tulla meikäläistä kentälle vastaan ja sai jatkuvasti viestiä että lento on myöhässä, lento on enemmän myöhässä kuin mitä luulin, lento on kertakaikkisen myöhässä jne. Elättelin toiveita koneessa nukkumisesta, mutta päädyinkin lopulta juttelemaan mukavan brittipojan kanssa joka oli matkalla viettämään joulua tyttöystävänsä perheen luo. Lennon jälkeen raahustin rättiväsyneenä rättiväsyneen ystäväiseni luo ja sain taas pitkästä aikaa alkaa tykittää rakkaalla äidinkielelläni kaiken sanottavani. So easy!
Ensimmäiset pari päivää Suomessa tuntuivat jotenkin todella oudoilta. Mutta siinä jouluhässäkän keskellä Suomi alkoi tuntua taas perinteiseen malliin varsin kotoisalta. Olihan se mukava nähdä sukulaisia ja ja muutamia kavereita pitkästä aikaa. Ja saunoa joka ikinen päivä! Ainoana miinuksena oli se, että suksimaan en päässyt, koska lumi oli päättänyt sulaa...
27.12. tosin suuntasinkin jo takaisin tänne Baijeriin. Kun itse olin jo Münchenin lentokentällä, laukkuni seikkaili vielä jossain päin Kööpenhaminan lentokenttää (jonka pistesaldo alkaa olla inhokki-lentokenttien sarjassa jo kelpoluokkaa). Niinpä olin vasta varsin myöhään Regensburgissa, noin 24 tunnin matkustamisen jälkeen. Uuden vuoden pippalointi ei ollut mikään galakseja räjäyttävä, mutta varsin mukava. Päätin kokata vuodenvaihteen kunniaksi kunnon gourmet-aterian, joka sisälsi makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta:D Asiaan kuuluvasti pöydässä oli tietenkin myös pari pulloa kuohujuomaa. Keskiyöllä kävimme Tonavan varrella katsomassa ilotulitusta (=kilpailua siitä, kuka ampuu eniten rahaa taivaalle), jonka jälkeen päätimme jatkaa alkanutta vuotta nukkumalla.
Eilen totesimme Chrisin kanssa, että vuoden ensimmäinen päivä on vaikea. Aamupäivästä kävin haukkaamassa happea, jonka jälkeen päätin olla laiska vielä tämän yhden ainoan päivän ja tylsäillä dataillen ja sängyn pohjalla maaten (tänään pitäisin oikeasti aloittaa kouluhommat ja olenkin jo suunnitellut lukusuunnitelman tekemistä. onhan sekin jo jotain?). Iltapäivällä istuskelimme keittiössä, kun Chris ehdotti että kävisimme Nürnbergissä, koska Regensburgissa lähestulkoon joka ainoa kahvila/pizzeria/vastaava pulju oli kiinni. Parin tunnin päästä istuimmekin jo junassa. Nürnbergin asemalla päätimme suunnata Pizza Hutiin, mutta hetkeä myöhemmin kävikin ilmi, että se ei ollutkaan siinä osoitteessa jonka Google meille ystävällisesti antoi. Siispä päätimme jatkaa ruokapaikan etsimistä poukkoilemalla sinne tänne. Vaan kuinkas ollakaan - yhtäkkiä edessä keikkuikin Pizza Hutin kyltti! Pakko vain myöntää, että kyllä amerikkalainen aina Pizza Hutin löytää. Kai se on joku vaistonvarainen juttu:D Kotimatka menikin sitten maha täynnä koomatessa. Ja kämpillä totesimme, että vuoden ensimmäinen päivä ei tänä vuonna ollut lainkaan hassumpi.
Reissaaminen jatkuu omalta osaltani jo huomenna, sillä suuntaan Italiaan ja vietän siellä tulevan viikonlopun. Pitääkö tässä nyt vielä erikseen mainita että samoilla huudeilla kisataan samana viikonloppuna Tour de Skin loppukahinat. Toivotaan että moinen viimeisenä iltana Suomessa syntynyt ex-tempore-idea on toteuttamisen arvoinen. Suomen lippu on totta kai pakattu mukaan! Seuraavat blogipäivitykset ovatkin sitten täynnä Italia-kuulumisia - Arrivederci!
