Rooma ei pettänyt odotuksia - nähtävää riitti. Käveltiin ties kuinka paljon (jalat roikkuvat vielä mukana), syötiin hyvin ja nautittiin lomasta. Mutta tästä blogipäivityksestä Rooma saa vain maininnan. Nimittäin täällä sitä nyt istuskellaan Arlandan lentokentällä ja ootellaan lentoa Vaasaan. Kotimatkalla. Silmät ehkä "vähän" väsyneet, taitavat hieman punoittaakin johtuen tasaisin väliajoin toistuvasta nyyhkimisestä. Helppo oli tulla, vaikea lähteä. Vaihtovuoden aikana tutustuin moniin hienoihin ihmisiin, muutamista sain läheisempiäkin ystäviä. Anna-kämppikseni teki mulle ja Chrisille valokuva-albumit vuoden parhaista otoksista. Sitä on tullut päivän matkustelujen aikana selailtua samoin kuin "matkapäiväkirjaani", josta tulee varmasti tärkeä osa ensi talvea, kun haluaa muistella vaihtovuotta ja siellä kohdattuja ihmisiä.
Chris lähti tänään saattamaan meikäläistä lentokentälle. Junamatkalla kirjoiteltiin toistemme matkapäiväkirjoihin viimeisiä mietteitä ja nieleskeltiin kilpaa. Ennen turvatarkastusta sanoinkin sitten varmaan vaikeimmat hyvästit tälle vuodelle, kun halasin viimeistä kertaa amerikkalaista "veljeäni". Niin paljon on koettu yhdessä vuoden aikana ja nyt oli aika sanoa, ei sentään "hyvästi", mutta "skypetellään, facebookkaillaan ja nähdään toivottavasti pian taas". No niin, nyt alkoi taas kummasti silmäkulma kostua...kiva päästä kotiin pitkästä aikaa, mutta onhan nämä viime päivät, erityisesti tämä päivä ollut silkkaa haikeutta potenssiin miljoona. Onpahan ainakin paljon mukavia muistoja, joita voi skypen äärellä tai sohvannurkassa talvi-iltoina fiilistellä.
Vaihto muuttaa ihmistä, sen on tajunnut vähitellen. Suomessa asiat on pysyneet ennallaan, mutta tyttö on muuttunut (eikä vain siltä osin, että Rooman reissulla pidin melkein joka päivä MEKKOA päällä, lol) - avartanut taas vähän näkökulmaa tähän palloon. Itsestäänkin on kerennyt oppia yhtä sun toista. Tietynlainen uusi alkukin odottaa Suomessa (hetki varmaan tosin menee siihen että sopeutuu taas takasin), mikä tekee paluusta hieman jännitävämpää - kaikki tuntuu taas eri tavalla mahdolliselta kuin puuduttavien kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Pakkasin huolella laukkuun ja mieleen mukaan kaikki positiiviset asiat viime vuodelta - niille löytyy varmasti käyttöä.
Vuosi 2014, heinäkuun 13. päivä. Paikkana Regensburgin Jahn-stadion. Seurana kolme kämppistä, pari muuta kaveria ja noin 4500 muuta Regensburgin asukkia. Kerrassaan loistavat lähtöasetelmat seurata jalkapallon MM-finaalia! Välillä pieniä sadekuuroja tarjonnut "esterikään" ei haitannut hyvää menoa. Lisäajalla ratkennut matsi sai kyllä monta "ooh"-, "neeeeein"- ja "wuhuu" -huudahdusta ilmoille komeana kuoroversiona. Kun Götze täräytti komean maalin Argentiinan verkkon lisäajalla, olivat juhlat saman tien käynnissä stadionilla. Pari kaveriani istuivat rauhassa paikallaan(niinpä, sitä itsekin ihmettelin), kun taas itse pompin penkiltä riekkumaan saksan lipun kanssa portaille kämppisteni Chrisien(siis molempien:D) ja Andyn kanssa. Otettiin poikien kanssa ilo irti viimeisistä minuuteista - kaulakkain pompittiin sitten siellä kun pilli soi ja Saksan mestaruusjuhlat alkoivat toden teolla. Ansaittu pokaali, ansaittua ja ennen kaikkea aitoa riemua.
Pitkän pänttäämistä sisältäneen ajanjaksoon jälkeen eilinen oli silkkaa naurua täynnä. Kun siinä kahden pintaan olin kämpillä käytyäni saattamassa ranskalaista ystävääni palan matkaa, kuuntelin muutaman kerran stadionilla heti pelin päättymisen jälkeen soinutta Die Toten Hosenin biisiä "Tage wie diese" (joka ilmeisesti soi tiuhaan vuoden 2012 EM-kisojen aikaan).Opiskelun ohessa vaihdossa oleminen alkoi tuntumaan puuduttavalta, mutta eilinen päivä muistutti taas siitä, kuinka kivaa täällä on parhaimmillaan ollut. Ja kahden viikon päästä pitäisi lähteä Suomeen...Tänään viimeisen online-kokeen tehtyäni ja samaiseen kurssiin liittyvän tehtävän palautettuani aloin miettimään paakkaamista, kavereiden näkemistä ynnä muiden asioiden hoitamista. Enää kaksi viikkoa, joista toinen viikko menee Roomassa (ei tätä aikaa nyt mitenkään liikaa tunnu olevan). Elämähän ei tunnetusti voi olla silkkaa riemujuhlaa jatkuvasti, mutta nyt alkoi tuntua kumminkin sitä että kontrasti tulee olemaan kotisuomeen verrattuna aluksi melkoinen shokki (jota täytyy saunomisen avulla koittaa lievittää).
Ajoittaisesta mieleen hiipineestä koti-ikävästä huolimatta mielessä on pyörinyt siis eilisestä lähtien myös Die Toten Hosenia mukaillen: "An Tagen wie diesen, wünscht man sich Unendlichkeit" Eli vapaasti suomenneltuna, että tällaisina päivinä kuin tämä toivoo loputtomuutta. Jos eilisen kaltaisia päiviä olisi loputtomasti, olisi sekin varmasti puuduttavaa. Mutta silti sille ajatukselle ei voi mitään, että onhan se tavattoman haikeaa jättää kaikki vuoden aikana koettu taakse ja palata Suomeen. Onneksi Facebook ja Skype pitävät hyvät ystävät "lähellä".
Kouluhommat on MELKEIN paketissa. Suurimmat stressinaiheuttajat itse asiassa on jo selätetty (hyväminä!).Yksi leffa-arvostelu, kielioppikurssin online-koe plus kyseiseen kurssiin liittyvä "projektityö" pitäisi vielä takoa, mutta jotenkin "oikeiden" kokeiden päättyminen aiheutti jättimäisen huokauksen tänään siinä ennen kahta kun viimeinen luentoihin pohjautuva koe oli takanapäin.Kouluhommat huitelee viimeisiään, tosin niin tekee myös koko vaihtovuosi. Ja edelleen tunnelmat vaihtelevat mielentilasta ja väsymyksen tasosta riippuen"ihanaa, Suomi" -olotiloista "en-ehkä-sittenkään-oo-valmis-kotiin" -ajatuksiin.
Viime viikonloppu Freiburgissa tamperelaisten opiskelutovereiden seurassa tuli kyllä hyvään saumaan - näki vanhoja kavereita (joita on kerennyt jo tulla pikkaisen ikävä) ja sai pienen huilitauon ennen viimeistä luentoviikkoa. Jaksaa vielä nauttia Regensburgissa olemisestakin. Viikonlopun ohjelmassa oli kaupunkikierrosta, Weinfestiä, hyvässä porukassa hengailua, huikeit idiksii(?) ja jalkapalloseurantaa - asiat vois olla huonomminkin! Pääsin samalla hetkeksi pois Regensburgin maisemista, Freiburgin söpöydestä nauttimaan. Tosin Baijerista poissa oleminen tuntui oudolta (kukaan ei tervehtinyt sanomalla "Servus"!!)...sitä se vuosi täällä teettää. Itse voisin kai ajatustapani puolesta olla jo puolittain baijerilainen - huomasin nimittäin nyökytteleväni naureskellen tässä eräänä päivänä kun baijerilainen kämppikseni Chris totesi Saksan olevan osa Baijeria.Kai syntyperäisen pohjalaisen (keski-pohjalaisen. tää on tarkkaa settiä nyt!) on jotenkin helppo samaistua vahvaan, kotiseutuun sidoksissa olevaan identiteettiin. Pohjalainen, baijerilainen...mitä näitä nyt on.
Viime päivät kun on päntännyt väsyneenä kokeisiin, on päällimmäisenä ajatuksena ollut tuleva loma ja Rooman reissu. Ja muutenkin on vielä paljon asioita, joita odottaa - kuten vaikkapa tuleva jalkapallon MM-finaali sunnuntaina! Se on ainakin satavarmaa, että tulevat viikot sujahtaa talla pohjassa ohi. Tästä blogin naputtelustakin pitäisi kohta siirtyä elokuva-arvostelun kirjoittamiseen. Päädyin tänään itse asiassa katsomaan uuden elokuvan, sillä en todellakaan keksinyt elokuvakurssilla katsotuista elokuvista mitään järkevää sanottavaa, saati aihetta esseeksi asti (edes lyhyeen sellaiseen). Katsomani elokuva "Knockin' on Heaven's Door" sai aikaan myös pakottavan tarpeen päivittää leijailevat ajatukset blogiin.
Tämä saksalainen Road movie (jossa toista pääosaa esittää ultrasuperhyvännäkönen Til Schweiger) käsitteli aina ajankohtaisia teemoja - elämää, kuolemaa, ystävyyttä. Välillä hullunhauskaksi äitynyt toimintakomedian ja draaman sekoitus rauhoittui liikuttavaksi, sanomaa sisältäväksi elokuvaksi. Tässä on selvästi kyseessä esikuva Menolippu Mombasaan -leffalle. Tosin tämä saksalainen versio on huomattavasti parempi, kuten olettaa sopii. Elokuvassa kaksi kaverusta, Martin ja Rudi (joista toisella on aivokasvain ja toisella luusyöpä), joutuvat sairaalassa samaan huoneeseen, päätyvät Tequila-pullon tuhottuaan varastamaan rikollisille kuuluvan Mercedeksen ja suuntaavat kohti merta, sillä Rudi ei ole eläissään nähnyt merta. Monen mielestä "carpe diem"- ja "elämästä täytyy ottaa kaikki irti" -kliseet ovat leffoissakin jo moneen kertaan puhkihinkattuja, mutta tämä Bob Dylanin tekemän biisin mukaan nimetty leffa otti aiheen käsittelyyn tavalla joka ei ärsyttänyt, vaan pysäytti hetkeksi. Oli kyllä tervetullut leffakokemus - mielelläni alan tästä arvosteluakin kirjoittamaan. Ja on noita "elä täysillä" -leffoja ihan hyvä joskus katsellakin (heikompiakin sellaisia) ettei totuus unohdu - nimittäin se, että niitä listalla olevia asioita pitää alkaa toteuttaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tajusin myös että heinäkuun lopussa omalta listalta voi jo ruksia muutaman asian tehdyksi - se pisti hymyilyttämään. Loppuun vielä kyseisen elokuvan traileri (juu kamalaa, englanniksi dubattu, mutta pääsevät myös ei-saksaa-taitavat kuvioon sisälle).
