Servus Regensburg!

Rooma ei pettänyt odotuksia - nähtävää riitti. Käveltiin ties kuinka paljon (jalat roikkuvat vielä mukana), syötiin hyvin ja nautittiin lomasta. Mutta tästä blogipäivityksestä Rooma saa vain maininnan. Nimittäin täällä sitä nyt istuskellaan Arlandan lentokentällä ja ootellaan lentoa Vaasaan. Kotimatkalla. Silmät ehkä "vähän" väsyneet, taitavat hieman punoittaakin johtuen tasaisin väliajoin toistuvasta nyyhkimisestä. Helppo oli tulla, vaikea lähteä. Vaihtovuoden aikana tutustuin moniin hienoihin ihmisiin, muutamista sain läheisempiäkin ystäviä. Anna-kämppikseni teki mulle ja Chrisille valokuva-albumit vuoden parhaista otoksista. Sitä on tullut päivän matkustelujen aikana selailtua samoin kuin "matkapäiväkirjaani", josta tulee varmasti tärkeä osa ensi talvea, kun haluaa muistella vaihtovuotta ja siellä kohdattuja ihmisiä. 

Chris lähti tänään saattamaan meikäläistä lentokentälle. Junamatkalla kirjoiteltiin toistemme matkapäiväkirjoihin viimeisiä mietteitä ja nieleskeltiin kilpaa. Ennen turvatarkastusta sanoinkin sitten varmaan vaikeimmat hyvästit tälle vuodelle, kun halasin viimeistä kertaa amerikkalaista "veljeäni". Niin paljon on koettu yhdessä vuoden aikana ja nyt oli aika sanoa, ei sentään "hyvästi", mutta "skypetellään, facebookkaillaan ja nähdään toivottavasti pian taas". No niin, nyt alkoi taas kummasti silmäkulma kostua...kiva päästä kotiin pitkästä aikaa, mutta onhan nämä viime päivät, erityisesti tämä päivä ollut silkkaa haikeutta potenssiin miljoona. Onpahan ainakin paljon mukavia muistoja, joita voi skypen äärellä tai sohvannurkassa talvi-iltoina fiilistellä. 

Vaihto muuttaa ihmistä, sen on tajunnut vähitellen. Suomessa asiat on pysyneet ennallaan, mutta tyttö on muuttunut (eikä vain siltä osin, että Rooman reissulla pidin melkein joka päivä MEKKOA päällä, lol) - avartanut taas vähän näkökulmaa tähän palloon. Itsestäänkin on kerennyt oppia yhtä sun toista. Tietynlainen uusi alkukin odottaa Suomessa (hetki varmaan tosin menee siihen että sopeutuu taas takasin), mikä tekee paluusta hieman jännitävämpää - kaikki tuntuu taas eri tavalla mahdolliselta kuin puuduttavien kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Pakkasin huolella laukkuun ja mieleen mukaan kaikki positiiviset asiat viime vuodelta - niille löytyy varmasti käyttöä.

Tage wie diese...

Vuosi 2014, heinäkuun 13. päivä. Paikkana Regensburgin Jahn-stadion. Seurana kolme kämppistä, pari muuta kaveria ja noin 4500 muuta Regensburgin asukkia. Kerrassaan loistavat lähtöasetelmat seurata jalkapallon MM-finaalia! Välillä pieniä sadekuuroja tarjonnut "esterikään" ei haitannut hyvää menoa. Lisäajalla ratkennut matsi sai kyllä monta "ooh"-, "neeeeein"- ja "wuhuu" -huudahdusta ilmoille komeana kuoroversiona. Kun Götze täräytti komean maalin Argentiinan verkkon lisäajalla, olivat juhlat saman tien käynnissä stadionilla. Pari kaveriani istuivat rauhassa paikallaan(niinpä, sitä itsekin ihmettelin), kun taas itse pompin penkiltä riekkumaan saksan lipun kanssa portaille kämppisteni Chrisien(siis molempien:D) ja Andyn kanssa. Otettiin poikien kanssa ilo irti viimeisistä minuuteista - kaulakkain pompittiin sitten siellä kun pilli soi ja Saksan mestaruusjuhlat alkoivat toden teolla. Ansaittu pokaali, ansaittua ja ennen kaikkea aitoa riemua.

Pitkän pänttäämistä sisältäneen ajanjaksoon jälkeen eilinen oli silkkaa naurua täynnä. Kun siinä kahden pintaan olin kämpillä käytyäni saattamassa ranskalaista ystävääni palan matkaa, kuuntelin muutaman kerran stadionilla heti pelin päättymisen jälkeen soinutta Die Toten Hosenin biisiä "Tage wie diese" (joka ilmeisesti soi tiuhaan vuoden 2012 EM-kisojen aikaan). Opiskelun ohessa vaihdossa oleminen alkoi tuntumaan puuduttavalta, mutta eilinen päivä muistutti taas siitä, kuinka kivaa täällä on parhaimmillaan ollut. Ja kahden viikon päästä pitäisi lähteä Suomeen...Tänään viimeisen online-kokeen tehtyäni ja samaiseen kurssiin liittyvän tehtävän palautettuani aloin miettimään paakkaamista, kavereiden näkemistä ynnä muiden asioiden hoitamista. Enää kaksi viikkoa, joista toinen viikko menee Roomassa (ei tätä aikaa nyt mitenkään liikaa tunnu olevan). Elämähän ei tunnetusti voi olla silkkaa riemujuhlaa jatkuvasti, mutta nyt alkoi tuntua kumminkin sitä että kontrasti tulee olemaan kotisuomeen verrattuna aluksi melkoinen shokki (jota täytyy saunomisen avulla koittaa lievittää). 

Ajoittaisesta mieleen hiipineestä koti-ikävästä huolimatta mielessä on pyörinyt siis eilisestä lähtien myös Die Toten Hosenia mukaillen:
 "An Tagen wie diesen, wünscht man sich Unendlichkeit"
Eli vapaasti suomenneltuna, että tällaisina päivinä kuin tämä toivoo loputtomuutta. 
Jos eilisen kaltaisia päiviä olisi loputtomasti, olisi sekin varmasti puuduttavaa. Mutta silti sille ajatukselle ei voi mitään, että onhan se tavattoman haikeaa jättää kaikki vuoden aikana koettu taakse ja palata Suomeen. Onneksi Facebook ja Skype pitävät hyvät ystävät "lähellä".

 

Huikeit idiksii, loppurutistusta ja syvällisiä pohdintoja

Kouluhommat on MELKEIN paketissa. Suurimmat stressinaiheuttajat itse asiassa on jo selätetty (hyväminä!). Yksi leffa-arvostelu, kielioppikurssin online-koe plus kyseiseen kurssiin liittyvä "projektityö" pitäisi vielä takoa, mutta jotenkin "oikeiden" kokeiden päättyminen aiheutti jättimäisen huokauksen tänään siinä ennen kahta kun viimeinen luentoihin pohjautuva koe oli takanapäin. Kouluhommat huitelee viimeisiään, tosin niin tekee myös koko vaihtovuosi. Ja edelleen tunnelmat vaihtelevat mielentilasta ja väsymyksen tasosta riippuen "ihanaa, Suomi" -olotiloista "en-ehkä-sittenkään-oo-valmis-kotiin" -ajatuksiin.  

Viime viikonloppu Freiburgissa tamperelaisten opiskelutovereiden seurassa tuli kyllä hyvään saumaan - näki vanhoja kavereita (joita on kerennyt jo tulla pikkaisen ikävä) ja sai pienen huilitauon ennen viimeistä luentoviikkoa. Jaksaa vielä nauttia Regensburgissa olemisestakin. Viikonlopun ohjelmassa oli kaupunkikierrosta, Weinfestiä, hyvässä porukassa hengailua, huikeit idiksii(?) ja jalkapalloseurantaa - asiat vois olla huonomminkin! Pääsin samalla hetkeksi pois Regensburgin maisemista, Freiburgin söpöydestä nauttimaan. Tosin Baijerista poissa oleminen tuntui oudolta (kukaan ei tervehtinyt sanomalla "Servus"!!)...sitä se vuosi täällä teettää. Itse voisin kai ajatustapani puolesta olla jo puolittain baijerilainen - huomasin nimittäin nyökytteleväni naureskellen tässä eräänä päivänä kun baijerilainen kämppikseni Chris totesi Saksan olevan osa Baijeria. Kai syntyperäisen pohjalaisen (keski-pohjalaisen. tää on tarkkaa settiä nyt!) on jotenkin helppo samaistua vahvaan, kotiseutuun sidoksissa olevaan identiteettiin. Pohjalainen, baijerilainen...mitä näitä nyt on.

Viime päivät kun on päntännyt väsyneenä kokeisiin, on päällimmäisenä ajatuksena ollut tuleva loma ja Rooman reissu. Ja muutenkin on vielä paljon asioita, joita odottaa - kuten vaikkapa tuleva jalkapallon MM-finaali sunnuntaina! Se on ainakin satavarmaa, että tulevat viikot sujahtaa talla pohjassa ohi. Tästä blogin naputtelustakin pitäisi kohta siirtyä elokuva-arvostelun kirjoittamiseen. Päädyin tänään itse asiassa katsomaan uuden elokuvan, sillä en todellakaan keksinyt elokuvakurssilla katsotuista elokuvista mitään järkevää sanottavaa, saati aihetta esseeksi asti (edes lyhyeen sellaiseen). Katsomani elokuva "Knockin' on Heaven's Door" sai aikaan myös pakottavan tarpeen päivittää leijailevat ajatukset blogiin. 

Tämä saksalainen Road movie (jossa toista pääosaa esittää ultrasuperhyvännäkönen Til Schweiger) käsitteli aina ajankohtaisia teemoja - elämää, kuolemaa, ystävyyttä. Välillä hullunhauskaksi äitynyt toimintakomedian ja draaman sekoitus rauhoittui liikuttavaksi, sanomaa sisältäväksi elokuvaksi. Tässä on selvästi kyseessä esikuva Menolippu Mombasaan -leffalle. Tosin tämä saksalainen versio on huomattavasti parempi, kuten olettaa sopii. Elokuvassa kaksi kaverusta, Martin ja Rudi (joista toisella on aivokasvain ja toisella luusyöpä), joutuvat sairaalassa samaan huoneeseen, päätyvät Tequila-pullon tuhottuaan varastamaan rikollisille kuuluvan Mercedeksen ja suuntaavat kohti merta, sillä Rudi ei ole eläissään nähnyt merta. 
Monen mielestä "carpe diem"- ja "elämästä täytyy ottaa kaikki irti" -kliseet ovat leffoissakin jo moneen kertaan puhkihinkattuja, mutta tämä Bob Dylanin tekemän biisin mukaan nimetty leffa otti aiheen käsittelyyn tavalla joka ei ärsyttänyt, vaan pysäytti hetkeksi. Oli kyllä tervetullut leffakokemus - mielelläni alan tästä arvosteluakin kirjoittamaan. Ja on noita "elä täysillä" -leffoja ihan hyvä joskus katsellakin (heikompiakin sellaisia) ettei totuus unohdu - nimittäin se, että niitä listalla olevia asioita pitää alkaa toteuttaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tajusin myös että heinäkuun lopussa omalta listalta voi jo ruksia muutaman asian tehdyksi - se pisti hymyilyttämään. 
Loppuun vielä kyseisen elokuvan traileri (juu kamalaa, englanniksi dubattu, mutta pääsevät myös ei-saksaa-taitavat kuvioon sisälle).

Jalkapalloa, opiskelua ja uudet reissusuunnitelmat

Jalkapalloa tosiaan tursuaa joka tuutista tällä hetkellä. Saksa-USA -peli täytti koko kampuksen - sinne kun oli viritelty kyseistä otatusta varten parit screenit. Sen verran oon itse jaksanut aktivoitua jalkapallon seuraamisessa, että Saksan pelit on tullu katsottua ja pelien tuloksia lueskeltua netistä. Nämä MM-palloilut jäävät nyt huomattavasti normaalia heikomman seurannan tasolle. No mutta kerrankos sitä ei ehdi/viitsi syventyä näihin karkeloihin kun on muutakin tekemistä. 

Olen jopa yllättänyt itseni ahkeralla opiskelulla menneellä viikolla. Se on tosin ollut puolittain pakon sanelemaa, koska ensi viikonloppu menee tamperelaisten opiskelukavereiden seurassa Freiburgissa (jee!) ja sitä seuraavalla viikolla odottaa neljä tenttiä. Yksi koe on jo tulevan viikon keskiviikkona mutta siitä en jaksa huolta kantaa, kun kyseessä on DaF-kurssi...ne ovat osoittautuneet ihan leppoisiksi tähän mennessä :D

Kahden viikon päästä koulu on ohi, mikä tuntuu varsin oudolta ajatukselta. Sitten on lomaa muutaman viikon verran, jonka jälkeen on edessä paluu Suomeen. Tänään havahduin siihen, että ensi viikolla joudun jo sanomaan ensimmäiset hyvästit, minkä vuoksi ajatus Suomeen palaamisesta ei tuntunut enää niin iloiselta. Esther on nimittäin lähdössä ensi viikolla työharjoitteluun ja palaa Regensburgiin vasta elokuussa, kun meikäläinen jo loikoilee Pohjanmaalla riippumatossa (=metsästää manaten kärsivällisesti kämppää Tampereelta). Ajatuskin mukavan kämppiksen viimeisestä näkemisestä pitkään aikaan tuntuu kamalalta. Mutta onneksi Saksa ei ole niin tavattoman kaukana Suomesta - positiivinen ajattelu maan perii vai miten se rämpsy menee. Ei nyt huvittaisi aloittaa viimeistä kuukautta vaihdossa millään Euroopan suurimpien vesiputousten demonstraatiolla, vaikka todennäköisesti joku pieni koski saattaakin ryöpytä esiin kuivatustoimenpiteistä huolimatta.

Lopuksi on jaettava vielä viikon piristävä ja opiskelua motivoinut tekijä - nimittäin lomamatka! Mimmi-ystäväiseni on tulossa viimeisen luentoviikon jälkeen vierailulle ja parin Regensburgissa vietetyn päivän jälkeen suuntaamme vähän vajaaksi viikoksi Roomaan (joo aika ällöromanttista, tiedetään - siitä tuleekin siedätyshoitoa meille.). Monta tuntia kestäneiden Skype-keskustelujen jälkeen lennot ja hotelli olivat lopulta varattuina - nyt täytyy enää viedä lukukausi kunnialla päätökseen niin saa sitten kaikkensa antaneena gladiaattorina lähteä kohti ikuisen kaupungin katuja. Bileet! \o/

Juhannusterveiset

Täytyy myöntää että eilen ja vielä tänäänkin allekirjoittanut on ollut hieman kateellinen niille ketkä viettävät parhaillaan juhannusta Suomessa saunoen, valoisuudesta nauttien (koleassa kelissä, mutta sehän on ihan perinteinen kesäsää Suomessa), saunoen, festareilla, saunoen, järven rannalla, saunoen, mökillä...mitä näitä muita suomalaiseen juhannuksenviettoon liittyviä elementtejä nyt on. Mainitsinko jo saunan? Voihan vietävä jos nyt pääsisi oikeen puusaunan löylyihin - pelastuisi tämä juhannus kertaheitolla :D No, ei tämä nyt katastrofaalisin juhannus ole, mutta tuntuu lähinnä pitkältä viikonlopulta jolloin voisi keksiä jotain kivaa tekemistä, koska kalenterin mukaan kerran on keskikesä. Ei merkkiäkään havaitavissa mistään juhannuksista - koita tässä nyt sitten päästä johonkin keskikesäisiin tunnelmiin. Sentään jonkinlaista pientä juhannuksen tuulahtelua olen kuitenkin onnistunut kyhäämään kasaan.

Torstaina meidän kämpillä oli kokkikoulu, leivontakurssi tai mikä kätevä emäntä -kurssi se nyt sitten voisi ollakaan. Opetin nimittäin kämppiksilleni Annalle ja Chrisille miten pyöräyttää korvapuustit ja karjalanpiirakat suomalaiseen tapaan. Meikäläinen siinä sitten selitti ja näytti vaihe vaiheelta molemmat prosessit kun tämä parivajakko istui pöydän toisella puolen kynät sauhuten. Ja tokihan nakitin myös "oppilaat" rypyttämään piirakoita ja muotoilemaan korvapuusteja. Kumpikaan ei osannut ruveta kirjallisesti kuvailemaan karjalanpiirakoiden rypytystä, joten Anna päätyi kuvaamaan siitä pienen videonpätkän. Toivottavasti siitä on jälkikäteen jotain apua - meikäläinenkään kun ei pohjalaisena ole mikään piirakkamestari mitä luomusten ulkonäköön tulee (tosin kyllä ne karjalanpiirakoiksi ovat tunnistettavissa) :D Tänään ei ollut enää ainuttakaan korvapuustia tahi karjalanpiirakkaa jäljellä, joten maku ainakin oli kohdillaan.

Eilen heräsin aamusella sellaiseen ajatukseen, että tänään on PAKKO saada jotain suomalaista ruokaa. Pakastimessa säilötyt ruisleivän palaset otin tietenkin sulamaan, jonka jälkeen lähdin ruokaostoksille. Päädyin keittämään kalakeiton savulohesta, josta tulikin varsin maukas juhannusateria. Kostoksi puuttuvasta juhannustunnelmasta ostin myös pikkuruisen ruukkuruusun ja leipaisin vielä kermaviilipiirakan tuoreista mansikoista ja mustikoista. Vapiskaa te juhannuksettomat saksalaiset! 
Tänään ranskalaiset ystäväiseni lupasivat tehdä lettuja, tai siis ruokalistassa lukee tietenkin Crêpes kun kerran ranskalaisista on kyse. Ja sen verran täytyy ottaa osaa tähän jalkapallotouhuun, että Saksan peli Ghanaa vastaan pitää illalla katsastaa. Jos ennen illan menoja sais tässä vähän jotain kouluhommiakin tehtyä, niin se olis aika bueno.
Eipä muuta kuin mukavaa juhannusta täältä Saksan MM-kisakuplasta! 
P.S. Saunokaa meikäläisenkin edestä.