Vuosi 2014, heinäkuun 13. päivä. Paikkana Regensburgin Jahn-stadion. Seurana kolme kämppistä, pari muuta kaveria ja noin 4500 muuta Regensburgin asukkia. Kerrassaan loistavat lähtöasetelmat seurata jalkapallon MM-finaalia! Välillä pieniä sadekuuroja tarjonnut "esterikään" ei haitannut hyvää menoa. Lisäajalla ratkennut matsi sai kyllä monta "ooh"-, "neeeeein"- ja "wuhuu" -huudahdusta ilmoille komeana kuoroversiona. Kun Götze täräytti komean maalin Argentiinan verkkon lisäajalla, olivat juhlat saman tien käynnissä stadionilla. Pari kaveriani istuivat rauhassa paikallaan(niinpä, sitä itsekin ihmettelin), kun taas itse pompin penkiltä riekkumaan saksan lipun kanssa portaille kämppisteni Chrisien(siis molempien:D) ja Andyn kanssa. Otettiin poikien kanssa ilo irti viimeisistä minuuteista - kaulakkain pompittiin sitten siellä kun pilli soi ja Saksan mestaruusjuhlat alkoivat toden teolla. Ansaittu pokaali, ansaittua ja ennen kaikkea aitoa riemua.
Pitkän pänttäämistä sisältäneen ajanjaksoon jälkeen eilinen oli silkkaa naurua täynnä. Kun siinä kahden pintaan olin kämpillä käytyäni saattamassa ranskalaista ystävääni palan matkaa, kuuntelin muutaman kerran stadionilla heti pelin päättymisen jälkeen soinutta Die Toten Hosenin biisiä "Tage wie diese" (joka ilmeisesti soi tiuhaan vuoden 2012 EM-kisojen aikaan). Opiskelun ohessa vaihdossa oleminen alkoi tuntumaan puuduttavalta, mutta eilinen päivä muistutti taas siitä, kuinka kivaa täällä on parhaimmillaan ollut. Ja kahden viikon päästä pitäisi lähteä Suomeen...Tänään viimeisen online-kokeen tehtyäni ja samaiseen kurssiin liittyvän tehtävän palautettuani aloin miettimään paakkaamista, kavereiden näkemistä ynnä muiden asioiden hoitamista. Enää kaksi viikkoa, joista toinen viikko menee Roomassa (ei tätä aikaa nyt mitenkään liikaa tunnu olevan). Elämähän ei tunnetusti voi olla silkkaa riemujuhlaa jatkuvasti, mutta nyt alkoi tuntua kumminkin sitä että kontrasti tulee olemaan kotisuomeen verrattuna aluksi melkoinen shokki (jota täytyy saunomisen avulla koittaa lievittää).
Ajoittaisesta mieleen hiipineestä koti-ikävästä huolimatta mielessä on pyörinyt siis eilisestä lähtien myös Die Toten Hosenia mukaillen:
"An Tagen wie diesen, wünscht man sich Unendlichkeit"
Eli vapaasti suomenneltuna, että tällaisina päivinä kuin tämä toivoo loputtomuutta.
Jos eilisen kaltaisia päiviä olisi loputtomasti, olisi sekin varmasti puuduttavaa. Mutta silti sille ajatukselle ei voi mitään, että onhan se tavattoman haikeaa jättää kaikki vuoden aikana koettu taakse ja palata Suomeen. Onneksi Facebook ja Skype pitävät hyvät ystävät "lähellä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti